Isla katseli haikeasti päiväkirjastaan kuvaa, mikä oli otettu Islan ollessa toisella luokalla. Kuvassa oli Isla pienessä punaisessa hameessaan, Manta, joka ei ollut muuttunut yhtään, Roosa, Nanna ja Susanna. Isla muisteli Susannan viimeisiä päiviä. Hän oli ollut normaali, iloinen ja tavallinen Susanna. Hän muisteli kuinka kaikki tytöt halusivat letittää Susannan pitkiä ja punertavia hiuksia. Isla pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan kuullessaan äitinsä huutelevan alakerrasta:
"Joko olet valmis Isla?"
Isla katsahti vielä kerran peiliin ja kipitti alakertaan.
Roope tuli rappusissa vastaan ja kerjäsi mukaan suurilla ruskeilla silmillään.
"Roope, anteeksi, mutta et pääse tällä kertaa mukaan," Isla sanoi ja silitti Roopen karheaa turkkia.
Isla oli lähdössä Susanna hautajaisiin. Hän oli pukeutun mustaan hameeseen ja paitaan. Hiukset hän oli kihartanut korkkiruuveille.

Autossa Isla ja hänen Äitinsä eivät jutelleet mitään. Radiosta kuului vaimeasti jotakin suomalaista poppia, kunnes Äiti sammutti radion raivokkaasti sen ruvetessa pätkimään. Isla pureskeli ynseästi kirpeää minttupastillia samalla kuunnellessaan hopeisen volvon hiljaista hyrinää Äidin painaessa kaasua. Viimein heidän tullessa kirkolle Äiti tarttui Islaa suojelevasti käsistä ja lausui muutamia rauhoittavia sanoja. Auton kaartaessa pois kirkon pihasta Äiti huikkasi vielä ikkunasta:
"Käyttäydy hyvin,"

Manta, Nanna ja Roosa odottivat Islaa kirkon rappusilla. Kirkko oli iso ja valkoinen, ihan kauniskin rakennus. Sen vierässä kohosi muutama tuuhea kuusi ja niiden takana synkkä hautausmaa. Isla on jotenkin aina vierastanut hautausmaita.
Manta oli pukeutunut mustaan mekkoon ja mustankiiltäviin korkokenkiin. Asu oli muuten hillitty, lukuunottamatta Mantan räiskyvän punaisia chili korvakoruja. Isla huomasi, ettei Nannankaan hiukset ollut enää pinkit. Mutta hän ei viitsinyt mainita siitä mitään,sillä oli jo aika mennä sisään.

Kirkko oli sisältä päin yhtä kaunis kuin ulkoa. Tytöt katselivat ympärilleen istuttuaan takarivin penkeille. Kirkkoa koristi monet koristeelliset maalaukset, ikkunat ja veistokset. Kovin montaa ihmistä ei oltu kutsutta, vain Susannan läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Eturivin penkeissä istui Susannan perhe. Isla ei ollut nähnyt Susannan perheestä kun Äitiä joskus vilaukselta, Isää eikä isoveljeä tuskin koskaan. Valkoinen arkku oli aseteltu kauniisti alttarille.
   Papin lausuttua muutamia kauniita sanoja Susannasta, saivat kaikki laittaa kimpun arkun päälle ja sanoa viimeiset hyvästit. Susannan Äiti itki vuolaasti ja käski Susannan isovanhempien mennä ensimmäiseksi. Isoäiti pyyhki nenäliinalla silmäkulmiaan ja asetteli punaisen kimpun arkun kannelle. Susannan perhe halusi mennä viimeiseksi ja antoi muiden mennä edelle.

Tyttöjen vuoron koitettua Roosa purskahti hetimmiten itkuun, Isla hyssytteli Roosaa hiljaa ja pyyhki itsekin pari kyyneltä poskeltaan.
Manta luki värisevällä äänellä lyhyen värssyn Susannan muistolle ja he laskivat yhdessä kimpun arkulle.

Perheen vuoron koitettua ei kyynelistä tullut loppua. Tosin Susannan veli ei kyynelehtinyt niin kovin, mutta hän näytti kalpealta ja hyvin surulliselta. Äiti ei kyennyt lukemaan itkun alta joten hän ojensi lapun veljelle. Poika luki värisevällä äänellään värssyä ja päätti sen näin:

Kotiin valkeaan uuten, viimeinen venhe vie
Lempeään hiljaisuuteen, käy kulkijan viimeinen tie"

Monet purskahtivat itkuun kuullessaan värssyn viimeiset lauseet. Perhe lipui hitaasti paikalle yhä itkien suruaan. Myös Manta itki vuolaasti. Islakin suri, mutta hän unohti tyystin itkeä. Hän tuijotti eteensä kuin lumottuna.
"Lempeään hiljaisuuteen, käy kulkijan viimeinen tie" Isla toisti mielessään. Hän oli kuullut aiemminkin tuon äänen, tuon rauhallisen ja lempeän äänen. Hän yritti katsella etupenkkeihin, mutta ei nähnyt kuin veljen ruskean päälaen.
"Kuka ihme hän on?" Isla kysyi itseltään.
Samassa ihmiset alkoivat lipua ulos kirkosta. Myös tämä tunnistamaton Susannan veli käänsi kasvonsa ovelle, mutta ei vilaissutkaan Islaa. Isla kyllä tunnisti pojan.
Aleksi.
                                         ...