"Mitä nyt?" Manta kysyi huomattessaan Islan harhailevan katseen.
Isla pysyi vaiti ja lähti kulkemaan hitaasti lipuvan ihmisjoukkion perässä. Isla yritti kurkotella nähdäkseen pojan vielä kerran, mutta hän oli kai mennyt jo ulos. Kaikki lähtivät vähitellen autoillaan kohti seurakuntataloa, missä pidettiin Susannan muistotilaisuus. Tytöt pääsivät Susannan isovanhempien kyydissä.

Rakennus oli tilava ja valoisa. Laskeva aurinko sivaltui ikkunasta ja muodosti lattialle tummia varjoja. Tytöt istahtivat perimmäisiin pöytiin ja hakivat kupin kuumaa. Manta otti ison kupin kahvia, toiset tytöt tyytyivät teehen. Tunnelma salissa oli matala, kuului vain hiljaista puheen sorinaa ja osan ottoja yhtenään.

Isla pyöritteli lusikkaa höyryävässä teessä. Kuppiin oli maalattu sinisiä pienenpieniä kukkia ja joutsenia. Hän ei saanut ajatuksiaan irti Aleksista. Välillä hän vilkaisi Aleksin suuntaan, mutta hän käänsi päänsä nopeasti huomatessaan Aleksin tuijottavan häntä.

Aleksin ruskeat hiukset pörröttivät vähän ympäriinsä ja hänen musta takkinsa retkotti vähän hassusti auki.
"Huomaatko tuon pojan tuolla, eikö ookki aika namu?" Manta keskeytti Islan unelmoinnin ja heilautti päätään pojan suuntan.
"Manta! Olemme hautajaisissa, jos satut muistaman," Isla tiuskaisi hiljaa, mutta ei voinut olla unohtamatta Mantan äskeistä kommenttia.
"Vai on hän aika namu, sillä tavalla" Isla mietti vihoissaan.
"Sori," Manta vastasi selvästi katuvana huomattuaan itsekkin lauseen huonon ajankohdaan, mutta lisäsi nopeasti:
"Mutta vaikka olisimme missä, hän on yhtä söpö. Katso, se tuijottaa meitä!" Ja vinkkasi Islalle silmää.
Isla ei vastannut vaan tuijotti Mantaa jäykästi ja ryntäsi vessaan.

Hän korjaili levinneitä peilin edessä meikkejä ja nyppi nukkaa hameestaan. Isla istahti pöntölle miettimään asioitansa. Samassa ovi aukesi.
"Ei saa tulla! Mä oon tääl..?" Isla lopetti huomatessaan tunkeilijan olevan Aleksi.
"Ai sori," Aleksi vastasi selvästi nolona.
"Ei, älä mee!" Isla huudahti ja nousi pöntöltä.
"Öö. Niin?" Aleksi kysyi ja tuijotti Islaa.
"Tuota, otan osaa," Isla keksi nopeasti.
"Kiitos," Aleksi vastasi hiljaa.
"Mitenköhän ei olla tultu tavattua aiemmin Susannan luona, oothan sä sentään Susannan veli ja näin," Isla sanoi ja asetti turhan hiussuortuvan korvan taakse.
"Eiei. En mä oo Susannan veli. Tai ainakaan biologinen sellainen," Aleksi korjasi nopeasti.
"Mitä, mut mä luulin..?" Isla sanoi.
"Niin ne kaikki luulevat. Olen hänen serkkunsa, mutta todella läheinen tälle perheelle. Vanhempani työskentelevät Meksikossa ja tulevat vain jouluna ja kesinä kotiin. Opiskelen tässä lähellä olevassa sisäoppilaitoksessa musiikkia, mutta vierailen usein Susannalla," Aleksi selitti.
"Ai, okei" Isla vastasi hiljaa huomatessaan Aleksin puhuttelevan häntä kuin vierasta ihmistä.
"Muistatko sinä minut?" Isla kysyi nopeasti.
"Ai sinutko, no ei tule nyt mieleen," Aleksi sanoi ja katsoi Islaa päästä varpaisiin.

Isla tuijotti Aleksia suu auki hämmästyksestä. Eikä hän tosiaan muistanut Islaa? Oliko Isla tosiaan ollut hänelle sellainen yksi suukko vain? Isla oli kyllä kuvitellut enemmän?

"No, ei sitten mitään," Isla sanoi ja oli jo avaamassa ovea, kun Aleksi yhtäkkiä sanoi:
"Odotas," ja nosti katsoi Islaa uudestaan silmiin. Hänen huulilleen muodostui hymy.
"Isla," Aleksi muodosti huulillaan, mutta ei sanonut mitään ääneen. Hän painoi Islan seinää vasten ja suuteli. Monta pitkää sekunttia, minuuttia, se tuntui ikuisuudelta, ja ihanalta.
Samassa ovi aukesi toistumiseen:
"Isla mikä sulla kest..?" Isla kuuli Roosan äänen ovensuusta.
"Tota, sori," Roosa sanoi hiljaa ja sulki oven.
"Ja sä tunnet ton?" Aleksi kysyi.
" Valitettavasti," Isla sanoi ja katsoi Aleksia huolestuneena.

Aleksi oli jo painamassa huuliaan Islan huulille, kun ovi rämähti taas auki.
"No mitä nyt taas?" Aleksi ärähti ja näki nyt koko tyttö joukkion.
"Mitäs täällä puuhataan?" Manta kysyi ja astui sisään ahtaaseen vessaan.
"Niin, selittäkäähän meillekkin?" Roosa toisti.
Isla pyöritti päätään ja sanoi:
"No, onhan teillä silmät,"
"Kiva, niin on," Manta sanoi kylmästi ja heilautti päätään oveenpäin:
"Tulkaa tyypit, meitä ei kaivata täällä,"
"Sori, mun pitää mennä perään," Isla sanoi ja antoi suukon Aleksin poskelle.
Vaihdettuaan nopeasti puhelinnumerot Isla ryntäsi Mantan perään, mutta he olivat jo lähteneet. Hän vaipui väsyneenä maahan.
"Mitä mä nyt tein?" Isla toisti mielessään. Jos jokin asia menee hyvin, se tulee kaksin kertaisesti pahempana takaisin. Nyt hän löysi Aleksin, mutta Susanna ja Manta lähtivät.
Isla painoi kasvot käsiinsä ja antoi kyynelten valua.
"Tää on niin väärin," Isla huusi.
                                ....
                       

Isla katseli haikeasti päiväkirjastaan kuvaa, mikä oli otettu Islan ollessa toisella luokalla. Kuvassa oli Isla pienessä punaisessa hameessaan, Manta, joka ei ollut muuttunut yhtään, Roosa, Nanna ja Susanna. Isla muisteli Susannan viimeisiä päiviä. Hän oli ollut normaali, iloinen ja tavallinen Susanna. Hän muisteli kuinka kaikki tytöt halusivat letittää Susannan pitkiä ja punertavia hiuksia. Isla pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan kuullessaan äitinsä huutelevan alakerrasta:
"Joko olet valmis Isla?"
Isla katsahti vielä kerran peiliin ja kipitti alakertaan.
Roope tuli rappusissa vastaan ja kerjäsi mukaan suurilla ruskeilla silmillään.
"Roope, anteeksi, mutta et pääse tällä kertaa mukaan," Isla sanoi ja silitti Roopen karheaa turkkia.
Isla oli lähdössä Susanna hautajaisiin. Hän oli pukeutun mustaan hameeseen ja paitaan. Hiukset hän oli kihartanut korkkiruuveille.

Autossa Isla ja hänen Äitinsä eivät jutelleet mitään. Radiosta kuului vaimeasti jotakin suomalaista poppia, kunnes Äiti sammutti radion raivokkaasti sen ruvetessa pätkimään. Isla pureskeli ynseästi kirpeää minttupastillia samalla kuunnellessaan hopeisen volvon hiljaista hyrinää Äidin painaessa kaasua. Viimein heidän tullessa kirkolle Äiti tarttui Islaa suojelevasti käsistä ja lausui muutamia rauhoittavia sanoja. Auton kaartaessa pois kirkon pihasta Äiti huikkasi vielä ikkunasta:
"Käyttäydy hyvin,"

Manta, Nanna ja Roosa odottivat Islaa kirkon rappusilla. Kirkko oli iso ja valkoinen, ihan kauniskin rakennus. Sen vierässä kohosi muutama tuuhea kuusi ja niiden takana synkkä hautausmaa. Isla on jotenkin aina vierastanut hautausmaita.
Manta oli pukeutunut mustaan mekkoon ja mustankiiltäviin korkokenkiin. Asu oli muuten hillitty, lukuunottamatta Mantan räiskyvän punaisia chili korvakoruja. Isla huomasi, ettei Nannankaan hiukset ollut enää pinkit. Mutta hän ei viitsinyt mainita siitä mitään,sillä oli jo aika mennä sisään.

Kirkko oli sisältä päin yhtä kaunis kuin ulkoa. Tytöt katselivat ympärilleen istuttuaan takarivin penkeille. Kirkkoa koristi monet koristeelliset maalaukset, ikkunat ja veistokset. Kovin montaa ihmistä ei oltu kutsutta, vain Susannan läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Eturivin penkeissä istui Susannan perhe. Isla ei ollut nähnyt Susannan perheestä kun Äitiä joskus vilaukselta, Isää eikä isoveljeä tuskin koskaan. Valkoinen arkku oli aseteltu kauniisti alttarille.
   Papin lausuttua muutamia kauniita sanoja Susannasta, saivat kaikki laittaa kimpun arkun päälle ja sanoa viimeiset hyvästit. Susannan Äiti itki vuolaasti ja käski Susannan isovanhempien mennä ensimmäiseksi. Isoäiti pyyhki nenäliinalla silmäkulmiaan ja asetteli punaisen kimpun arkun kannelle. Susannan perhe halusi mennä viimeiseksi ja antoi muiden mennä edelle.

Tyttöjen vuoron koitettua Roosa purskahti hetimmiten itkuun, Isla hyssytteli Roosaa hiljaa ja pyyhki itsekin pari kyyneltä poskeltaan.
Manta luki värisevällä äänellä lyhyen värssyn Susannan muistolle ja he laskivat yhdessä kimpun arkulle.

Perheen vuoron koitettua ei kyynelistä tullut loppua. Tosin Susannan veli ei kyynelehtinyt niin kovin, mutta hän näytti kalpealta ja hyvin surulliselta. Äiti ei kyennyt lukemaan itkun alta joten hän ojensi lapun veljelle. Poika luki värisevällä äänellään värssyä ja päätti sen näin:

Kotiin valkeaan uuten, viimeinen venhe vie
Lempeään hiljaisuuteen, käy kulkijan viimeinen tie"

Monet purskahtivat itkuun kuullessaan värssyn viimeiset lauseet. Perhe lipui hitaasti paikalle yhä itkien suruaan. Myös Manta itki vuolaasti. Islakin suri, mutta hän unohti tyystin itkeä. Hän tuijotti eteensä kuin lumottuna.
"Lempeään hiljaisuuteen, käy kulkijan viimeinen tie" Isla toisti mielessään. Hän oli kuullut aiemminkin tuon äänen, tuon rauhallisen ja lempeän äänen. Hän yritti katsella etupenkkeihin, mutta ei nähnyt kuin veljen ruskean päälaen.
"Kuka ihme hän on?" Isla kysyi itseltään.
Samassa ihmiset alkoivat lipua ulos kirkosta. Myös tämä tunnistamaton Susannan veli käänsi kasvonsa ovelle, mutta ei vilaissutkaan Islaa. Isla kyllä tunnisti pojan.
Aleksi.
                                         ...

Aurinko sivalisti ikkunasta juuri suoraan Islan kasvoihin. Isla raotti hieman silmiään ja katseli ympärilleen.
"Missä mä oon?" Isla mumisi ja nousi istumaan. Ihmettelessään tovin hän tajusi heränneensä olohuoneen sohvalta. Hän ojentautui katsomaan kännykästään kelloa.
Vasta 05.40
"Kukaan ei oo varmaan vielä heränny. Ja mitä mä teen tässä?" Isla hämmästeli ja haukotteli raukeasti.
"Parasta että meen nyt heti suihkuun," Isla puheli itsekseen ja käveli horjuvin askelin kylpyhuoneeseen.
Hän antoi kylmän veden valella rauhoittavasti hänen kasvojaan. Peseydyttyään hän kuivasi tummanruskeat hiuksensa ja asteli keittiöön jo vähän virkeämpänä. Anniina oli jo hereillä.
"Tais mennä myöhään?" Anniina kysyi ja katsoi Islaa merkitsevästi.
Isla ynähti jotain vastaukseksi ja otti jääkaapista purkin appelsiinimehua.
"Joitko sä jotain siellä?" Anniina kuulusteli ja katsoi Islan kasvoja, jossa näkyi ehkä sävy harmaata.
"No cokista," Isla vastasi yrmeästi ja kulautti jääkylmän mehun alas kurkustaan.
"Oliko siihen sekotettu jotakin, vai?" Anniina jatkoi tenttaamista.
"Ei!" Isla tiuskaisi kärttyisästi asteli huoneeseensa mehulasi kourassa.

Isla tuijotti itseään peilistä. Silmien alla oli tummat silmäpussit. Hiukset rehottivat vähän joka suuntaan ja hänen hengityksensä haisi.
"Mitä mä oon tehny, kun oon tälläsessä kunnossa?" Isla kysyi peilikuvaltaan ja siveli meikkivoidetta silmiensä alle. Saatuaan itsensä vähän parempaan kuntoon Isla istahti työpöytänsä tuolille. Hänellä ei ollut kunnollista muistikuvaa illasta.
"Ainiin. Antton ja se blondi," Isla sanoi mielessään. Muutamia illan tapahtumia välähteli hänen mielessään.
Hän muisti Mantan ja hänen tanssivan. Muisti Mantan ja Villen käpertyneen yhdessä sohvalle. Muisti..
"Se poika," Isla sanoi ja nousi seisomaan. Vähitellen ilta palasi Islan muistiin. Kotiin hän ei kyllä muista tulleensa. 

Matkalla kouluun hän muisteli poikaa.
"Onkohan hän samassa koulussa?" "Minkä ikäinen hän oli?" "Missä hän asuu?" Isla mietti kysymyksiä mitä häneltä jäi tältä salaperäiseltä Aleksilta kysymättä.
Koulussa oli lyhyt päivä. Ensimmäisellä tunnilla Manta oli samassa luokassa kuin Isla.
Opettajan selostaessa jotain mielestään tärkeää asiaa Isla ja Manta laittoivat lappuja toisilleen.

"Muistatko juhlista mitään?" Isla kirjoitti lapulle pienellä ja siistillä käsialallaan.
"Muistan jotain," Manta vastasi lapulle ja ojensi sen vaivihkaa takaisin Islalle.
"Päätä särkee kauheasti, oksettaa" Isla raapusti.
"Eikä ihme. Siihen cokikseen oli sekotettu jotain. Sua ei muuten näkynyt enää sit illasta?" Manta kirjoitti kaartuvalla tekstillään.
"Voi ei.. Löysin erään pojan. Hän oli tosi mukava ja söpö. Tunnetko ketään Aleksia?" Isla kysyi.
"En," Manta lopetti huomatessaan Opettajan tarkkailevan heitä ankarasti.  

Viimeisellä tunnilla Isla pääsi taas samaan luokkaan Mantan kanssa. Kesken tunnin Mantan melodinen soittoääni pärähti soimaan.
"Sori ope. Mä otan tän," Manta sanoi ja virnisti astellessaan pois luokasta.
Monet naurahtelivat Mantan rehvakkaale asenteelle opettajaa kohtaan.
Opettaja mutisi jotain ja tuijotti tiukasti Mantan perään. Hetken päästä Manta saapui takaisin luokkaan. Kaikki odottivat Opettajan sanovan jotain, mutta Manta ehti ensin. Hänen kasvonsa olivat kalpean valkoiset. Hän sanoi hiljaa:
"Susannalla on havaittu anoreksia, hän saattaa.. saattaa.. kuolla,"
Luokka hiljeni. Sitten joku luokanperältä huusi:
"Manta hei. Et sä saa meitä tolleen huijattua!" Mutta Mantan suulla ei värähtänytkään hymyä. Hän katsoi vakava eteensä eikä sanonut mitään. Isla meinasi nousta lohduttamaan Mantaa, mutta Opettaja painoi terävällä katsellaan Islan takaisin penkkiin.
"Kaikki saavat lähteä nyt kotiin," Opettaja sanoi vaisusti ja avasi luokan oven.

Kotimatkalla Manta ja Isla kulkivat yhdessä kotiin. Matka meni hiljaisuuden vallitessa kunnes Manta töksäytti:
"Kuule Isla. Meidän pitää tehdä jotain,"
"Niinkuin mitä?" Isla kysyi ja katsoi Mantaa silmiin.
"Meidän pitää mennä katsomaan Susannaa," Manta sanoi painokkaasti ja lisäsi:
"Ehkä viimeistä kertaa"
Isla nielaisi kuuluvasti:
"Hyvä idea,"

Tytöt lähtivät yhdessä sairaalaan kutsuttuaan pari luokkakaveria mukaan. He olivat tehneet Susannalle vaaleanpunaisesta kartongista sydämmen, johon kaikki olivat kirjoittaneet omat nimensä.
Vakavat sairaanhoitajat astelivat käytävillä, eivät edes vilkkaisseet tyttöjä.
"Täällä kaikki on niin, niin rauhallista," Roosa sanoi hiljaa.
"Ja hiljaista, kuoleman hiljaista" Nanna sanoi painottaen sanaa kuoleman.

Tytöt kysyivät sairaalainfosta Susannan huoneen numeroa.
"Hän on huoneessa 128," naisvirkailija vastasi jäykästi.
"Kiitos," Manta sanoi ja tytöt lähtivät etsimään huonetta.
Huone oli valkoinen ja hiljainen. He näkivät kalpean tytön makaavaan sängyllä. Hänen silmänsä oli kiinni. Susannan kasvot olivat entistä luisevammat, ranteen olivat ohuet ja hänen hiuksiaan oli lähtenyt päästä. Susanna avasi hieman silmiään. Hän ei sanonut mitään.
"Moi Susanna, miten menee?" Nanna aloitti reippaasti. Manta ja Isla katsahtivat Nannaa paheksuen. Mikäs kysymys tuo nyt oli: "Miten menee?" No huonosti ehkä.
Susanna pysyi vaiti.
"Tulimme katsomaan sinua," Isla kertoi hymyillen.
Susanna nyökkäsi vaisusti.
"Hän on väsynyt," Roosa kuiskasi.
Tytöt nyökkäsivät.
"Meillä on sinulle kortti," Manta sanoi ja asetti kortin Susannan yöpöydälle.
"Taidat olla unen tarpeessa, me tästä lähdemmekin," Nanna sanoi nopeasti Susannan sulkiessa uudestaan silmänsä.
"Voi hyvin!" Roosa huikkasi vielä ovelta.
Mutta Susanna ei voinut hyvin. Hän nukkui samana yönä pois tästä maailmasta.
                      ...
            

Isla tunki ihmisjoukon läpi etsien katsellaan Mantaa. Hän moikkasi parille kaverilleen ja nuokutti päätään musiikin tahdissa. Edempänä hän näki Villen mustat ja pörröiset hiukset. Hän selvitti tiensä pojan luokse ja moikkasi häntä nopeasti hymyillen. Ville oli pukeutunut punaiseen isoon t-paitaan ja vaaleisiin farkkuihin. Ville on ollu Mantan poikaystävä niin kauan kuin Isla muistaa.

"Missä Manta?" Isla kysyi nopeasti ja katsoi Villeä syvälle hänen tummanruskeisiin silmiinsä.
"Keittiössä kai," Ville vastasi ja nyökäytti päätään rennosti keittiötä kohti.
Isla ohitti Villen ja lähti keittiöön etsimään Mantaa.
Manta istuikin keittiön pöydällä rupatellen samalla jonkun Islalle tuntemattoman pojan kanssa. Isla yskähti hiljaa Mantan takana.
"Ai Isla moi," Manta tervehti iloisesti ja tuli hänen luokseen.

Manta ei ollut pukeutunut biletoppeihin tai minihameisiin, hän oli pukeutunut hyvin Mantamaiseen juhla-asuun. Mustat hiukset olivat taas tupeeratut. Hänellä oli musta huppari, jonka huppu oli hänen päässään. Hupussa oli kaksi punaista pirunsarvea. Jalassa hänellä oli mustat pillit, joissa toisessa lahkeessa oli hopeinen lohikäärme. Korvissaan hänellä oli kaksi kirkuvan punaista lohikäärmettä ja kaulassaan monia valkoisia helmiä.

"Miten menee?" Manta kysyi ja alkoi kaataa cokista kahteen korkeaan lasiin.
"Äh, ihan ok" Isla vastasi hiljaa.
"Onko kaikki hyvin?" Manta kysyi ja ojensi lasin Islalle.
"On kyllä. Mutta hieman tylsää vain", Isla vastasi ja siemaisi vähän lasista.
"Ei ole kauan, mennään tanssimaan!" Manta sanoi ja tarttui Islan käteen vetäen häntä tanssilattialle.

Musiikki alkoi huumata Islan pään ja hänenkin jalkansa alkoi nousta musiikin tahdissa.
"Antaa mennä Isla, olet aina ollut bileiden paras tanssija!" Joku huusi ihmisjoukosta.
Tuo lause kannusti Islaa ja antoi käsiensä nousta rennosti ylös nuokkuen musiikin hellässä hyväilyssä. Islan ei tarvinnut katsoa eteensä, hän sulki silmänsä ja antoi vain jalkojen ja lantion viedä häntä eteenpäin. Tuntui kun kaikki hänen ympäriltään olisi poistunut. Vain musiikki ja Isla kaksin.  
"Musiikki on parasta huumetta," Isla mietti itsekseen tanssiessaan keskellä Villen olkkaria. Kappaleen vaihtuessa Isla havahtui horroksesta ja katsahti ympärilleen. Ihmisiä vilisi hänen ympärillään ja bassot sykkivät hänen korvissaan. Samassa hän tunsi selässään koputuksen.
"Manta, moi. Minne men..?" Isla lopetti Mantan keskeyttäessä hänet.
"Katsos tuonne", Manta sanoi terävästi ja osoitte katseellaan olohuoneen nurkkaan.
"Mitä, minne?" Isla kysyi ja katseli ympärilleen. Samassa hän näki erään pojan ja tytön suutelevan toisiaan kiihkeästi.
"Huomasitko? Sinun pikku Anttonisi siellä pussailee jotain toista tyttöä," Manta sanoi piikikkäästi tuijottaen melkein mustilla silmiään paria.
"Tuota.." Isla ei saanut ääntä suusta.
"Me olemme niinkuin eronneet, tai emme silleen virallisesti, mutta emme ole ottaneet kuukausiin yhteyttä ja.." Isla lopetti ja nielaisi kyyneleensä.
"Eli ette? Hän pettää sua. Herää tyttö!" Isla komensi.

Antton oli Islan nykyinen, tai oikeastaan entinen poikaystävä. Tai ei Isla sitä oikein itsekkään tiennyt kumpi, mutta heidän yhteydenpitonsa oli vain loppunut. Ei mitään oltu sanottu virallisesti, mutta kai se oli loppu, kun katsoo tuota Anttonin ja ällöttävän blondin touhua.

Monet tunteet kuohuivat hänen päässään. Suru, viha, mustasukkaisuus, rakkaus. Vai oliko rakkaus sittenkään? Rakastiko hän enää Anttonia. Hän katsahti vielä kerran Anttonia ja hänen vaaleita pörröisiä hiuksiaan julmasti.

"Ei. Tuskin olemme enää yhdessä," Isla vastasi hiljaa ja ryntäsi yläkertaan. Hän availi ovia etsien tyhjiä huoneita. Löydettyään erään, jonka hän oletti Villen Isän makuuhuoneeksi hän istahti pehmeälle sängylle. Isla ei tiennyt mitä ajatella. Heillä ei ollut pitkään aikaan mennyt hyvin. Hän antoi suolaisten kyynelten valua pitkin poskia. Ripsiväri muodosti pitkiä mustia janoja hänen poskilleen.

"Miksi hän teki sen näin julmasti
Eikö hän voinut kertoa suoraan, halusi vain minun näkevän
Hän halusi minun itkevän
itkevän pois meidän muistomme
kaikki muistomme
teitkö tämän kaiken tarkoituksella
Vain ollaksesi julma
ja saadaksesi minut itkemään"

Isla tapaili laulun sanoja huulillaan, eikä edes yrittänyt pyyhkiä levinneitä meikkejä pois silmiltään. Hiukset olivat kosteat ja hikiset. Eikä hän edes kuvitellut palaavansa alakertaan.

"Nätit sanat, kirjoititko itse?" Hänen takaansa kuului ääni.
Islan takana seisoi ruskea tukkainen poika, jonka hiukset olivat hieman yli korvien. Hän oli pukeutunut siististi, mutta omaperäisesti. Hän näytti oikein hyvältä.
Isla nyökkäsi vaisusti. Hän yritti sanokin jotain, mutta ei pystynyt niin tukahtuneella äänellä.
"Mikä sinun on?" Poika kysyi ja tuijotti  Islan itkuisiin silmiin.
Isla kertoi koko tarinan ääni väristen. Hänen oli pakko kertoa se jollekkin. Ja kun tämä poika oli nyt tässä, niin miksipä ei.
"Rakastitko häntä?" Poika kysyi Islan lopetettua.
Isla mietti pitkään.
"En," Isla sanoi ja ihmetteli itsekkin vastausta. Hän arveli pojan kysyvän seuraavaksi "No, miksi sitten itket?" Mutta poika ei kysynyt, vaan tuijotti Islaa rauhoittavasti silmiin.

Hän pyyhkäisi Islan poskelta kyyneleet ja tarttui häneen käteensä. Isla rauhoittui hetkessä katsellessaan pojan kilttejä kasvoja.
"Näytän varmaan ihan tyhmältä, kun itken ja valitan tässä sinulle," Isla sanoi ja sipaisi otsaltaan pari hiusta.
"Et toki. Olet oikein nätti," Poika vastasi silitti Islan kättä. Pojan vieressä Isla tunsi itsensä tietynlailla turvatuksi. Ei sillä, että hänellä ei olisi ollut kotona turvallista, vaan niin hämmentävän kummalisesti.
"Taidan mennä korjaamaan meikit," Isla sanoi ja sai aikaan jonkin naurahduksen tapaisen.
"Hyvä idea," Poika virnisti.

Siistittyään itsensä Isla palasi pojan kanssa alakertaan. Hän näki Mantan ja Villen käpertyneen yhdessä olohuoneen sohvalle.
"Haluatko juotavaa?" Poika kysyi.
"Kiitti," Isla vastasi ja hymyili pojalle sievintä hymyään, minkä hän pystyi äsken itkeneenä tekemään.
Pojan tuotua heille lasit coka-colaa hän huomasi unohtaneen erään tärkeän asian:
"Olisi kiva tietää sun nimi?" Isla kysyi hymyillen.
"Ohhoh. Sori. Joo mä oon Aleksi," Aleksi sanoi ja katsoi taas Islaa silmiin.
"Ja sä oot?" Aleksi kysyi virnuillen.
"Oh, Isla," Isla vastasi naurahtaen.
"Tuutko tanssimaan?" Aleksi kysyi ja tarttui vastausta odottamatta Islan käteen.
"No, okei," Isla vastasi. He tanssivat ensin pari nopeaa kappaletta. Aleksi osoittauti varsin hyväksi tanssijaksi. Sitten valot himmenivät ja kappale muuttui hitaaksi.
"Mitä, illan viimeiset hitaat. Onko kello jo niin paljon?" Isla kysyi ja katsahti kelloa. He asettuivat lähemmäksi toisiiaan ja valot sammuivat kokonaan. Tällä hetkellä vain musiikki soi, ei ihmisten huutoja tai lasien kilinää. Ei mitään paitsi rauhallinen musiikki. Isla ja Aleksi tulivat vielä lähemmäksi toisiaan ja nuokkuivat rauhallisesti musiikin tahdissa. Samassa Aleksi tarttui hellästi Islan poskesta ja nosti tytön kasvoja ylös päin. He hivuttautuivat kumpikin lähemmäksi toistensa kasvoja, lähemmäksi huulia. Hiljaa pimeydessä, vain rauhoittava musiikki, sekä Isla ja Aleksi.
                                ...
                Tämmönen sit (:

Isla selasi kännykänsä nimilistaa etsiäkseen äskeisen soittajan.
"Ai, se oli Manta", Isla mumisi itsekseen ja hymyili vinosti.
Hän näppäili Mantan numeron ulkomuistista hopeiseen kännykkäänsä:
"Mo, Soitit", Isla sanoi kännykkäänsä ja hymyili. Hän tiesi Mantankin hymyilevän puhelimessa.
"Heei. Ville käski soittaa sullekki, et sen luona bileet tänään kaheksalta. Tuuks?" Manta kysyi.
"No ei oo mitään vaatteita", Isla huokaisi.
"Älä pelleile! Sun vaatekaappi pursuaa!" Manta huusi.
"Ehkä ei. Mut kai mä sit tuun," Isla naurahti ja sulki puhelimen.
Samassa suuri karvakasa tallusti Islan huoneeseen. Se nuolaisi hellästi Islan kättä ja Isla rapsutti sitä korvantakaa. Tämä karvakasa oli Islan, tai koko perheen oma vauva, Roope.

Isla raahautui alakertaan ja otti naulakosta Roopen nahkaisen talutushihnan. Hän asetti sen Roopen kaulanauhaan ja silitti koiran ruskeaa ja paksua karvaa. Ilma oli muuttunut kuumasta hiostavaksi. Vettäkin taisi hieman jo tihuttaa. He kulkivat nopean lenkin pitkin metsiä ja saapuivat kotiin juuri kun alkoi sataa kunnolla.

Islan koti oli iso ja kaunis. Se oli rakennettu valkoisesta tiilestä ja yhden seinäin peitti kokonaan kolme isoa ikkunaa. Sisältä talo oli myös tilava ja nätti. Islan äiti on sisustussuunnittelija ja koti on suoraan kuin joistakin lehtien kansikuvista. Keittiö on valoisa ja iso. Pöytä on lasinen ja tuolit ovat valkoiset ja korkeat. Iso hopeinen jääkaappi peitti neljäsosan seinästä, jonka lopun tilan vei sitten valkoiset tasot ja moderni uuni. Olohuone oli myös hyvin tilava. Juuri siellä oli koko seinän peittävät ikkunat. Heillä oli myös iso taulutelevisio ja pehmeä luonnonvalkoinen sohva. Matto oli samaasävyä sohvan kanssa. Se oli pehmeä ja pyöreä. Nurkassa komeili iso valkoinen flyygeli.

Isla sipaisi märän hiuksen pois kasvoiltaan ja kapusi yläkertaan.
"Sun vuoro on sit tiskata tänään," sanoi Islan 17-vuotias isosisko Anniina, joka tuli juuri ulos huoneestaan ovet paukkuen.
"Ei tarvitse muistuttaa," Isla vastasi kuivakasti.

Anniinalla oli yllä vaaleanpunainen niskalenkkitoppi ja valkoiset tiukat pillit. Hänellä on todella pitkät vaaleat hiukset ja merensiniset silmät. Tosin hänelläkin oli ennen ollut tummanruskeat hiukset, mutta hän värjäsi ne blondiksi. Heidän äitinsä sanoo Anniinan hiuksia luonnottomiksi. Hän ei olisi halunnut Anniinan värjäävän hiuksiaan, mutta minkäs sille voi, jos sisko on sellainen kun on, itsepäinen jääräpää.

Huoneessa Isla rupesi miettimään vaatteitansa juhliin. Hän sukelsi vaatekaappiinsa, mutta mitään kunnollista ei löytynyt. Isla istahti sängylleen ja antoi katseen kiertää huoneessaan.
Seinällä oli kolme hänen lempi bändinsä julistetta. Sängyn vieressä oli pieni valkoinen yöpöytä, jonka ensimmäiseen lukkolliseen laatikkoon Isla sulki kaikki salaisuutensa, kuten päiväkirjan. Sängyn toisella puolella oli tummanruskea työpöytä, jonka edessä oli ikkuna. Ikkunalaudalla oli kaksi pientä kaktusta. Matto oli valkoinen ja pyöreä. Työpöydällä oli Islan musta kannettava. Sängyssä oli tällä hetkellä tumman violetti satiininen päivä peitto ja paljon erilaisia koristetyynyjä.
Isla huokaisi hiljaa, hän rakasti silmittömästi huonettaan. Siellä oli niin paljon muistoja hänen lapsuudestaan.
Isla hapuili kirjaansa sängyn alta ja asettui mukasti sängylleen. Kirja kertoi orvosta tytöstä, Inkasta. Isla vaipui kirjan lumoihin.

Alakerrassa kävi ovi. Isla havahtui kirjastaan ja katsahti kelloa.
"Jo kuusi!" Isla säikähti ja kiiruhti alakertaan.
"Hei Isla!" Äiti sanoi ja halasi tyttöä nopeasti.
"Et ole vielä tiskannut", Äiti jatkoi kun näki suuren tiskivuoren odottavan keittiössä.
"Niin, tuota. Oli läksyjä", Isla valehteli.
Äiti ei näyttänyt kuulevan, vaan tarkasteli postista tulleita laskuja.

Äiti, oikealta nimeltä Katariina oli pukeutunut valkoiseen jakku pukuun. Hänen lyhyet ja kiharaiset hiukset oli aseteltu ojennukseen. Hiukset oli punaoranssinruskeat jota Isla väittää värjätyksi. Äiti sanoo että hänellä olisi luonnostaan sen väriset hiukset, mutta ei kellään voisi olla sellaisia hiuksia, hän on varmasti värjännyt, vaikka toisin väittää. 

"Kuule äiti.." Isla aloitti varovasti samalla hangatessaan tiskiharjalla pannua.
"Verojen alennus ja siihen korot päälle. Ja korkojen korko.. Niin kultaseni?" Äiti mumisi ajatuksissaan.
"Tuota, olen tehnyt jo läksyt, joten pääsisinkö illalla Villen luokse juhliin?" Isla pamautti.
Äiti katsahti Islaa ja nosti merkitsevästi toista kulmakarvaansa:
"Jaa-a. No empä tiedä," Äiti vastasi.
"Äiti! Kaikki muutkin men.." Isla keskeytti lauseensa, sillä hän tiesi äitinsä vihaavan sanontaa: "Kaikki muutkin menevät sinne"
"Siis minä haluan niin kovasti" Isla korjasi nopeasti.
Äiti ei katsonut enää Islaa vaan tutki Anniinan puhelinlaskua:
"Mm. Mene vain", Äiti vastasi hiljaa.
Isla oli tyytyväineen itseensä saadessaan Äidin niin nopeasti suostuteltua. Kuivattuaan astiat Isla kiiruhti valmistautumaan bileisiin.

Viimein hän valitsi asukseen ruskean niskalenkki topin, jonka alareunassa oli pieniä paljetteja. Valkoiset pillifarkut ja mustat korkkarit. Hän laittoi ripsaria ja hieman valkoista luomiväriä. Hiukset hän nosti korkealle poni hännäle ja siitä vielä roikkuvalle nutturalle.

Kello oli puolikahdeksan. Hän päätti lähteä juhliin ajoissa. Ulkona satoi jo. Isla yritti juosta nopeasti, mutta se ei oikein luonnistunut niin korkeilla koroilla. Tullessaan Villen kotiovelle tarkasti nopeasti meikin ja hiukset. Kaikki oli kunnossa. Hän soitti Villen ovikelloa. Sisältä kuului kova melu. Roosa tuli avaamaan:
"Moi!" Hän tervehti iloisesti ja päästi Islan sisään.
"Hei vain," Isla hymyili. 
                          ...
Seuraavan kerran nähdään mitä juhlissa tapahtuu.