Aurinko sivalisti ikkunasta juuri suoraan Islan kasvoihin. Isla raotti hieman silmiään ja katseli ympärilleen.
"Missä mä oon?" Isla mumisi ja nousi istumaan. Ihmettelessään tovin hän tajusi heränneensä olohuoneen sohvalta. Hän ojentautui katsomaan kännykästään kelloa.
Vasta 05.40
"Kukaan ei oo varmaan vielä heränny. Ja mitä mä teen tässä?" Isla hämmästeli ja haukotteli raukeasti.
"Parasta että meen nyt heti suihkuun," Isla puheli itsekseen ja käveli horjuvin askelin kylpyhuoneeseen.
Hän antoi kylmän veden valella rauhoittavasti hänen kasvojaan. Peseydyttyään hän kuivasi tummanruskeat hiuksensa ja asteli keittiöön jo vähän virkeämpänä. Anniina oli jo hereillä.
"Tais mennä myöhään?" Anniina kysyi ja katsoi Islaa merkitsevästi.
Isla ynähti jotain vastaukseksi ja otti jääkaapista purkin appelsiinimehua.
"Joitko sä jotain siellä?" Anniina kuulusteli ja katsoi Islan kasvoja, jossa näkyi ehkä sävy harmaata.
"No cokista," Isla vastasi yrmeästi ja kulautti jääkylmän mehun alas kurkustaan.
"Oliko siihen sekotettu jotakin, vai?" Anniina jatkoi tenttaamista.
"Ei!" Isla tiuskaisi kärttyisästi asteli huoneeseensa mehulasi kourassa.

Isla tuijotti itseään peilistä. Silmien alla oli tummat silmäpussit. Hiukset rehottivat vähän joka suuntaan ja hänen hengityksensä haisi.
"Mitä mä oon tehny, kun oon tälläsessä kunnossa?" Isla kysyi peilikuvaltaan ja siveli meikkivoidetta silmiensä alle. Saatuaan itsensä vähän parempaan kuntoon Isla istahti työpöytänsä tuolille. Hänellä ei ollut kunnollista muistikuvaa illasta.
"Ainiin. Antton ja se blondi," Isla sanoi mielessään. Muutamia illan tapahtumia välähteli hänen mielessään.
Hän muisti Mantan ja hänen tanssivan. Muisti Mantan ja Villen käpertyneen yhdessä sohvalle. Muisti..
"Se poika," Isla sanoi ja nousi seisomaan. Vähitellen ilta palasi Islan muistiin. Kotiin hän ei kyllä muista tulleensa. 

Matkalla kouluun hän muisteli poikaa.
"Onkohan hän samassa koulussa?" "Minkä ikäinen hän oli?" "Missä hän asuu?" Isla mietti kysymyksiä mitä häneltä jäi tältä salaperäiseltä Aleksilta kysymättä.
Koulussa oli lyhyt päivä. Ensimmäisellä tunnilla Manta oli samassa luokassa kuin Isla.
Opettajan selostaessa jotain mielestään tärkeää asiaa Isla ja Manta laittoivat lappuja toisilleen.

"Muistatko juhlista mitään?" Isla kirjoitti lapulle pienellä ja siistillä käsialallaan.
"Muistan jotain," Manta vastasi lapulle ja ojensi sen vaivihkaa takaisin Islalle.
"Päätä särkee kauheasti, oksettaa" Isla raapusti.
"Eikä ihme. Siihen cokikseen oli sekotettu jotain. Sua ei muuten näkynyt enää sit illasta?" Manta kirjoitti kaartuvalla tekstillään.
"Voi ei.. Löysin erään pojan. Hän oli tosi mukava ja söpö. Tunnetko ketään Aleksia?" Isla kysyi.
"En," Manta lopetti huomatessaan Opettajan tarkkailevan heitä ankarasti.  

Viimeisellä tunnilla Isla pääsi taas samaan luokkaan Mantan kanssa. Kesken tunnin Mantan melodinen soittoääni pärähti soimaan.
"Sori ope. Mä otan tän," Manta sanoi ja virnisti astellessaan pois luokasta.
Monet naurahtelivat Mantan rehvakkaale asenteelle opettajaa kohtaan.
Opettaja mutisi jotain ja tuijotti tiukasti Mantan perään. Hetken päästä Manta saapui takaisin luokkaan. Kaikki odottivat Opettajan sanovan jotain, mutta Manta ehti ensin. Hänen kasvonsa olivat kalpean valkoiset. Hän sanoi hiljaa:
"Susannalla on havaittu anoreksia, hän saattaa.. saattaa.. kuolla,"
Luokka hiljeni. Sitten joku luokanperältä huusi:
"Manta hei. Et sä saa meitä tolleen huijattua!" Mutta Mantan suulla ei värähtänytkään hymyä. Hän katsoi vakava eteensä eikä sanonut mitään. Isla meinasi nousta lohduttamaan Mantaa, mutta Opettaja painoi terävällä katsellaan Islan takaisin penkkiin.
"Kaikki saavat lähteä nyt kotiin," Opettaja sanoi vaisusti ja avasi luokan oven.

Kotimatkalla Manta ja Isla kulkivat yhdessä kotiin. Matka meni hiljaisuuden vallitessa kunnes Manta töksäytti:
"Kuule Isla. Meidän pitää tehdä jotain,"
"Niinkuin mitä?" Isla kysyi ja katsoi Mantaa silmiin.
"Meidän pitää mennä katsomaan Susannaa," Manta sanoi painokkaasti ja lisäsi:
"Ehkä viimeistä kertaa"
Isla nielaisi kuuluvasti:
"Hyvä idea,"

Tytöt lähtivät yhdessä sairaalaan kutsuttuaan pari luokkakaveria mukaan. He olivat tehneet Susannalle vaaleanpunaisesta kartongista sydämmen, johon kaikki olivat kirjoittaneet omat nimensä.
Vakavat sairaanhoitajat astelivat käytävillä, eivät edes vilkkaisseet tyttöjä.
"Täällä kaikki on niin, niin rauhallista," Roosa sanoi hiljaa.
"Ja hiljaista, kuoleman hiljaista" Nanna sanoi painottaen sanaa kuoleman.

Tytöt kysyivät sairaalainfosta Susannan huoneen numeroa.
"Hän on huoneessa 128," naisvirkailija vastasi jäykästi.
"Kiitos," Manta sanoi ja tytöt lähtivät etsimään huonetta.
Huone oli valkoinen ja hiljainen. He näkivät kalpean tytön makaavaan sängyllä. Hänen silmänsä oli kiinni. Susannan kasvot olivat entistä luisevammat, ranteen olivat ohuet ja hänen hiuksiaan oli lähtenyt päästä. Susanna avasi hieman silmiään. Hän ei sanonut mitään.
"Moi Susanna, miten menee?" Nanna aloitti reippaasti. Manta ja Isla katsahtivat Nannaa paheksuen. Mikäs kysymys tuo nyt oli: "Miten menee?" No huonosti ehkä.
Susanna pysyi vaiti.
"Tulimme katsomaan sinua," Isla kertoi hymyillen.
Susanna nyökkäsi vaisusti.
"Hän on väsynyt," Roosa kuiskasi.
Tytöt nyökkäsivät.
"Meillä on sinulle kortti," Manta sanoi ja asetti kortin Susannan yöpöydälle.
"Taidat olla unen tarpeessa, me tästä lähdemmekin," Nanna sanoi nopeasti Susannan sulkiessa uudestaan silmänsä.
"Voi hyvin!" Roosa huikkasi vielä ovelta.
Mutta Susanna ei voinut hyvin. Hän nukkui samana yönä pois tästä maailmasta.
                      ...